Elämme jatkuvan kiireen tai kiireentunnun keskellä. Työn ja vapaa-ajan välinen tasapaino on välillä haastavaa. Tuntuu, että on miljoona asiaa, jotka pitäisi kaikki saada tehtyä juuri nyt. Aika ei kuitenkaan riitä kaiken tekemiseen millään. Ja ne kuuluisat ruuhkavuodet. Ne tuntuvat jo yhdenkin lapsen kanssa.

Kunnes mies yhtäkkiä ilmoittaa lomalla, että hän lähtee nyt lapsen kanssa mäkeen laskemaan ja minä saan omaa aikaa ainakin kaksi tuntia! En pysty päättää, mitä tekisin, sillä haluaisin tehdä kaikkea. Vähän ajan kuluttua lamaannun enkä saa aikaiseksi mitään ja huono omatunto hiipii kolkuttamaan. Rajattomien mahdollisuuksien vastakohdaksi muodostuukin saamattomuus. Ei huvita mikään. Miksi en hyödynnä mahdollisuuttani tai toisaalta, miksi en osaa vain olla ja nauttia siitä, että kerrankin minun ei oikeasti tarvitse tehdä yhtikäs mitään! Ryhdistäydyn ja avaan koneen.

Ollako vai eikö olla?

Pitääkö aina sitten tehdä jotakin järkevää? Ei, mutta niin se vain tuntuu olevan. Ainakin pienen lapsen vanhempana olen oppinut hyödyntämään pienetkin hetket, jolloin lapsi viihtyy yksinään leikkien. Tai kun lapsi on esimerkiksi mieheni kanssa muualla, teen töitä, kotitöitä, urheilen, siivoan, kirjoitan, luen, käyn kaupassa, teen ruokaa, (sometan) tai jotain muuta vastaavaa. Ikinä en kuitenkaan vain ole. Jos vain olisin, tuntisin itseni saamattomaksi ja laiskaksi. Ja ihan turhaan.

Ollessani äitiyslomalla en nukkunut edes päiväunia silloin, kun lapsi oli nukkumassa. Käytin senkin ajan hyödyksi. Näin kohta neljä vuotta huonosti nukkuneena olisi ehkä kannattanut nukkua! Päivänokosten sijaan tein kotitöitä tai kirjoitin esseitä avoimen yliopiston opintoja varten. Jos nukkuminen jäi minimiin, niin opinnot sentään sain valmiiksi lapsenhoidon lomassa.

En siis osaa vain olla. Selkeästi kehittymisen paikka. Sitäpaitsi myös aivot tarvitsevat levon lisäksi ”vapaata”, jolla suora vaikutuksensa luovuuteen. Ei voi olla kovin luova, jos painaa koko ajan täysillä.

Opettelen laiskottelemaan

Välillä on ihan OK olla tekemättä mitään, vaikka oudolta se saattaa tuntua. Jos koko ajan vain suoritamme, kuormitumme henkisesti ennemmin tai myöhemmin. Tai jos emme osaa olla tekemättä mitään, niin sitten ainakin tekisimme jotain itsellemme mieluista ja omasta tahdosta, eikä pakon sanelemana.

Mutta voisinko vain olla ja ajatella? Tai katsoa merta ja mietiskellä? Havainnoida ympärillä olevaa ja iloita pienistä asioista? Ja opetella nukkumaan päiväunia? Ainakin voisin yrittää ja opetella. Ja olla tuntematta siitä huonoa omatuntoa. Mutta liian ”laiskaksi” en saa alkaa, sillä pieni kiire saa hommat rullaamaan. Niin töissä kuin kotonakin.